Jukka Nissinen otti kolumnissaan “Kurinpalautus on tarpeen”(1.5.2021) kantaa inkluusion haasteisiin. Ajatus haastavien lasten ja nuorten sulkemisesta “takalukkojen” taakse on kuitenkin 50-luvulta. Näkemys on epäinhimillinen ja myös taloudellisesti kestämätön. Mitä sitten tehdään, kun näiden ovien taakse lukittujen nuorten oppivelvollisuus päättyy? Elämä lukkojen takana tulee pitkällä aikavälillä yhteiskunnalle todella kalliiksi.
On tärkeää ymmärtää inkluusion perimmäinen tarkoitus: lapsen tarvitsema tuki tulee lapsen luokse lähikouluun sen sijaan, että lapsi siirtyy tarvitsemansa tuen luokse muualle. Inkluusion sydän on ajatus siitä, että jokainen lapsi on osa yhteisöä oppimisvaikeudesta, vammasta, vaikeasta elämäntilanteesta tai sairaudesta huolimatta. Inkluusion edellytys ja onnistumisen avain on kuitenkin ajoissa annettu riittävä tuki ja erityisopetus. Inkluusion epäonnistuminen johtuu yksinkertaisesti liian vähäisistä resursseista. Vastuu tilanteesta ei ole lapsella.
Joskus oppilaan opiskelu isossa ryhmässä ei tuesta huolimatta onnistu. Silloin pienryhmässä opiskelu tutun erityisluokanopettajan kanssa on tarpeen. Pienluokkia tarvitaan ehdottomasti inkluusiosta huolimatta.
Vanhassa sanonnassa – lapsen kasvattamiseen tarvitaan koko kylä – on totuuden siemen. Koulu ei yksin voi ratkaista lasten ja nuorten lisääntyneen pahoinvoinnin yhteiskunnalle asettamaa haastetta. Yhteistyöhön tarvitaan kattavia neuvola- ja nuorisopalveluita, sosiaalitoimen ja lasten- sekä nuorisopsykiatrian yhteistyötä.
Jokaisella lapsella ja nuorella on oikeus kokea onnistumisia, oppimisen iloa, hyväksytyksi tulemista ja joukkoon kuulumisen tunnetta. Vastuu tämän toteutumisesta on kunnilla – ja ennen kaikkea kuntien päättäjillä.
Iiri Metsoila
Konsultoiva vaativan erityisen tuen sairaanhoitaja
Laura Tulikorpi KM, luokanopettaja, apulaisrehtori
Heidi Valo FM, varhaiskasvatuksen kieli- ja kulttuuriopettaja, oikeustieteen opiskelija
Kirjoittajat ovat kuntavaaliehdokkaita (vihr.) Keravalla
(artikkelikuva: pixpay)
