Viime vuosikymmenten aikana länsimaiset yhteiskunnat näyttävät siirtyneen yhä yksilöpainotteisempaan suuntaan, jossa autonomian, valinnanvapauden ja itsensä toteuttamisen korostaminen ovat syrjäyttäneet perinteisiä yhteisöllisiä arvoja. Tämän kehityksen ei kuitenkaan tarvitse johtaa itsekkyyteen – mutta yhä useammin juuri niin näyttää tapahtuvan. Yksilöllisyydestä on tullut päämäärä sinänsä, irti sosiaalisista siteistä, yhteisvastuusta ja merkityksellisestä yhteyden kokemuksesta.
Tutkijat, kuten Ronald Inglehart, ovat kuvanneet, kuinka modernisaation myötä yhteiskunnat siirtyvät selviytymisarvoista itsensä ilmaisemisen arvoihin. Tämä kehitys on sinänsä looginen ja jopa toivottava: se mahdollistaa luovuuden, vapauden ja tasa-arvon vahvistumisen. Ongelmaksi se muodostuu silloin, kun yksilöllisyys irtoaa vastuusta muita kohtaan. Robert Putnamin käsite sosiaalisesta pääomasta kuvaa tätä hyvin: kun ihmiset vetäytyvät yhteisistä rakenteista, kuten yhdistyksistä, luottamuksesta ja naapuriavusta, yhteiskunnan eheys vaarantuu.
Suomessa tämä kehitys on tapahtunut huomaamatta mutta nopeasti. Samalla kun yksilöllisiä oikeuksia on korostettu, yhteisöllisyys on hiljalleen rapautunut. Sosiaalinen media ruokkii vertailukulttuuria ja itsekeskeistä näkyvyyden tavoittelua, erityisesti nuorten parissa. Moni nuori kokee, ettei kelpaa, ellei jatkuvasti suoriudu, näy tai pärjää. Tämän kehityksen seuraukset ovat näkyvissä: Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen mukaan nuorten mielenterveysoireilu, erityisesti ahdistuneisuus ja yksinäisyys, on lisääntynyt hälyttävästi. Kyse ei ole vain yksilöiden ongelmista vaan myös laajemmasta kulttuurisesta ja yhteiskunnallisesta ilmiöstä.
On syytä kysyä: mitä me pidämme nykyään arvokkaana? Jos yksilöllisyydestä on tullut itseisarvo, joka ei tunnista yhteyttä muihin ihmisiin, se ei ole enää vapautta vaan eristäytymistä. Tarvitsemme uudenlaista keskustelua siitä, kuinka voimme yhdistää yksilön oikeudet ja yhteisön tarpeet. Hyvinvointivaltion tulevaisuus, nuorten jaksaminen ja yhteiskunnan sosiaalinen eheys riippuvat siitä, miten onnistumme palauttamaan yhteisvastuun yksilöllisyyden rinnalle – ei sen kustannuksella.
Petri Virtanen
Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien mielipidepalstalla 29.5.25
