Viikko sitten Ruotsissa käydyt vaalit ratkesivat jännittävien vaiheiden jälkeen ratkaisemattomaan pattitilanteeseen, kun valtaa pitävä porvariblokki jäi kahden paikan päähän enemmistöstä valtiopäivillä.
Punavihreät epäonnistuivat hallitusrintaman haastamisessa erityisesti sosialidemokraattien kannatuksen romahdettua. Jotta katastrofi olisi edistyksellisten voimien kannalta täydellinen, ruotsidemokraatit ylittivät äänikynnyksen nousten samantien valtiopäivillä vaa’ankieleksi.
Vaalien jälkeisissä arvioissa on yleisesti todettu, että maltillisen kokoomuksen puheenjohtaja ja pääministeri Fredrik Reinfeldtin hallituskoalitio jatkaa vähemmistöhallituksena. Reinfeldt on taatusti käärmeissään vaalien tuloksesta: vain muutama ääni lisää kahdessa vaalipiirissä olisi riittänyt takaamaan hänen johtamalleen liittoutumalle yksinkertaisen enemmistön valtiopäivillä. Nyt hallitus joutuu hakemaan oppositiosta ainakin hieman tukea esityksilleen.
Koska oppositio ei ole yhtenäinen, hallituksen työ ei todennäköisesti ole kuitenkaan kovin vaikeaa. Vasemmistoblokki ei suostu ihan helposti yhteisrintamaan ruotsidemokraattien kanssa hallitusta vastaan, sillä vaikka oppositiossa hallituksen katsotaan olevan pahan asialla, entistä natsipuoluetta pidetään itse petona.
Reinfeldt kosiskeli heti vaaliyönä tilanteen selvittyä ympäristöpuolue vihreitä mukaan hallitusyhteistyöhön. Hän varoi tarkasti sanomasta mitään kovin täsmällistä yhteistyön laadusta, mikä sai kommentaattorit spekuloimaan, millä ehdoilla vihreät saataisiin houkuteltua hallitukseen.
Ympäristöpuolueen viesti pääministerille oli kuitenkin tyly. Puolueen äänitorvi Maria Wetterstrand ilmoitti ykskantaan, että puolue pysyy vasemmistoblokissa ja etteivät vihreät voi tukea saati tulla mukaan sellaiseen hallitukseen, joka potkii ihmisiä pihalle sairausvakuutuksen turvista ja jolla ei ole minkäänlaista ilmastopolitiikkaa ja joka haluaa rakentaa kymmenen uutta ydinvoimalaa.
Että se siitä. Reinfeldtin täytyisi tulla todella paljon vastaan. Realistisempaa lienee, että tarvittava tuki tulee lopulta demarien suunnalta.
Ruotsin poliittista ilmapiiriä kuvaa hyvin se, että rasistisen ruotsidemokraattien puolueen kanssa kukaan ei halua olla missään yhteistyössä. Aika näyttää, miten puolue valtiopäivillä käyttäytyy ja miten sen suhteet muihin puolueisiin kehittyvät.
Enää ei kuitenkaan onnistu heidän esillä pitämiensä teemojen välttely, vaan maahanmuuttoon liittyvistä ongelmista on kyettävä keskustelemaan. Sitä samaa tolkutetaan täällä Suomessakin.
Aatteellisesti lähellä
Usein ainakin suomalaisessa julkisuudessa on arveltu, että Ruotsin vihreä puolue on vasemmistolaisempi, idealistisempi ja periaatteellisempi kuin sisarpuolueensa Suomessa. Tunnen jonkin verran molempia, enkä näe asian olevan niin. Tai jos niin on, sama koskee sitten lähes kaikkia ruotsalaisia puolueita suomalaisiin sisarpuolueisiinsa verrattuna.Aatteellisesti vihreät puolueet ovat hyvin lähellä toisiaan. Erot ovat olemattomat, minkä huomaa nopeasti, jos tutkii puolueiden ohjelmia ja toimintaa. Ruotsissa vihreillä on ollut vaikeampi tie raivata itselleen tilaa puoluekartalla kuin meillä Suomessa, sillä Ruotsin sosiaalidemokraatit ja keskusta ovat perinteisesti olleet paljon ympäristömyönteisempiä kuin täällä meillä. Niinpä puolueen on erottuakseen pitänyt ainakin näyttää radikaalimmalta kuin suomalainen sisarensa.
Ruotsissa vihreät ovat mukana vasemmistoblokissa, mutta puolue ei ole silti naulannut itseään pelkästään vasemmiston kanssa tehtävään yhteistyöhön.
Siitä olivat selkein osoitus vuoden 2002 vaalien jälkeiset hallitusneuvottelut, joissa vihreät olivat tosissaan mukana keskusteluissa porvarihallituksen muodostamisesta. Silloin hankkeen kaatoi keskusta, mikä jälkeen Göran Perssonin sosialidemokraatit tarjosivatkin vihreille paremman hallitussopimuksen, suorastaan kadehdittavan hyvän rautatieinvestointeineen kaikkineen, joskaan ei ministeriposteja.
Kumpi ompi parempi?
Ruotsin vaaleissa äänestysaktiivisuus oli jälleen kerran huima, yli 82 prosenttia, mikä kyllä panee miettimään meidän suomalaisen demokratiamme tilaa. Meillä eduskuntavaaleissa äänestäjät ovat kerta kerralta laiskempia olemaan liikkeellä, viimeksi vuonna 2007 äänestysprosentti oli vajaat 68 prosenttia.Suomessa eduskunnassa käsittelyssä oleva vaalijärjestelmän muutos vie meitä Ruotsin vaalijärjestelmän suuntaan, sillä jatkossa meilläkin vaalien tulos tasataan valtakunnallisesti eli kukin puolue saa eduskuntaan yhtä suuren osuuden eduskuntapaikkoja kuin on saanut valtakunnallisesti ääniä. Meillekin tulee vaaliliittokielto ja kolmen prosentin äänikynnys, kun se Ruotsissa on neljä.
Suurin ero kuitenkin säilyy: pitkät listat ovat käytössä vain Ruotsissa. Vaikka Ruotsinkin vaalitapa mahdollistaa yksittäisen ehdokkaan äänestämisen, käytännössä äänestäjät valitsevat puolueen asettaman listan. Siinä ehdokkaat ovat puolueen päättämässä läpimenojärjestyksessä.
Voi olla utopiaa puhua Suomessa pitkien listojen puolesta, mutta joskus on avattava suunsa. Pitkien listojen järjestelmä korostaa puolueen valtakunnallisia tavoitteita ja vaaliohjelmaa. Ruotsin vaaleja seuratessa ero Suomeen korostuu: puhutaan aidosti eroista ja vaihtoehdoista, koska niin puolueen on pitkien listojen järjestelmässä tehtävä. Vastakkainasettelun aika ei voi olla ohi.
Meikäläisessä listavaalissa ehdokas on kaiken keskipiste, ei asiat, ja niinpä kaikilla listoilla pitää olla erilaisia ehdokkaita kaikille: ay-aktiivista ympäristönsuojelijaan ja maahanmuuttokriittisestä talouseksperttiin.
Äänestäjällä on aina vain vaikeampi työ raaputtaa ehdokkaan kiiltävän pinnan alta esiin se politiikka, jota hänen edustamansa puolue tosiasiassa ajaa. Pitkien listojen järjestelmässä tätä ongelmaa ei ole ja siksi se on rehellisempi vaalitapa.
Ruotsissa henkilökohtaisia kampanjoita ei ole tarpeen tehdä, koska vaaleissa yksittäiset ehdokkaat eivät ole vastakkain. Näin vältytään vaalirahakohuilta. Olennaista sen sijaan on päteä puolueen sisällä, sillä puolueen jäsenet äänestävät ehdokkaat järjestykseen vaalilistalle. Puolueen jäsenillä on silloin todellista valtaa.
Ari Heikkinen
Kirjoittaja toimi Vihreän liiton puoluesihteerinä vuosina 1997-2007.
Kirjoitus on julkaistu Savon Sanomissa 26.9.2010
